Tämä
kevät oli Unkarissa ikimuistoinen, lämmin, helteinen, sateeton,
tuuleton. Pyöräilijälle ihanteellinen kevät, se vei mennessään
kiihkeään menoon. Aina oli mahdollisuus syöksyä valloittamaan
uusia unelmia, ei ollutkaan sadepäiviä, uteliaisuuden
tyydyttämiseen oli aikaa. Löytyi uusia kohteita, ihmeteltäväksi
ja ihasteltaviksi, nekin saattavat muuttua unelmiksi. Opimme murusen
verran lisää Unkarista ja unkarilaisista.
Pienten
katujen kulmista löytyi silloin tällöin viittakin yhä ylemmäs.
Pyörillä pääsi polun päähän saakka.
Hengityksen
tasaamistauko näytti viereisen talon hauskat autotallinovet!
Viitta
Fenykereszt houkutteli
oitis metsän siimekseen. Niin ihanaa polkua, kiemurtelevaa kesysti
kohoavaa.
Valkoiset Mannasaarnet pudottelivat terälehtiään kulkijan iloksi tehden polun välillä melkein lumenvalkoiseksi!
Pieniä siltoja yli kuivien jokiuomien, vihreitä pikkuisia niittyjä, kukkia, kukkivia puita, kasvien ja perhosten esittelytauluja, tosin jo haalistuneita, mäntyjäkin korkeammalla.
Mäntymetsässä
oli Via Dolorosa, puulevyille tehtyjä piirroksia. Ne olivat
vaikeasti erottuvia kiiltaävän muovilevyn alla.
Olimme
löytäneet taas aarteen. Itse ristiltä oli huikaisevat näkymät
kauas ja vieläkin kauemmas.
Tällainen
näkymä saa mielen hiljentymään, niin paljon kakkea elämää
lepää siinä jalkojen juuressa. Olemme itse juuri nyt osa tätä
maisemaa.
On
mielenkiintoista yrittää tunnistaa tuttuja paikkoja, joskus se on
vaikeaa, sillä ylhäältä kaikki näyttää erilaiselta kuin pyörän
selästä. Mutta korkealta hahmottuva kuva antaa taustaa ja ryhtiä
myös pyöränselkänäkymälle. A
